Mitä työterveyshuollolta oikeastaan haluamme?
20.10.2026
Työterveyshuolto on jälleen keskustelussa. Kustannuspaineessa työnantajat kysyvät ymmärrettävästi, mitä työterveyshuollon euroilla saadaan. Samalla keskustellaan palvelujen yhtenäistämisestä ja erityisesti vapaaehtoisen sairaanhoidon asemasta.
Työterveyshuollon erikoislääkärinä ja työkyvyn asiantuntijana pidän keskustelua tarpeellisena. Turha työ on turhaa myös työterveyshuollossa.
Vaikeampi kysymys on, mikä on turhaa. Työterveyshuoltoa ei pitäisi arvioida irrallisena terveydenhuollon saarekkeena vaan osana suomalaista työkyky- ja palvelujärjestelmää.
Työnantaja, joka kustantaa suuren osan työterveyshuollosta, voi pitää erinomaisena palveluna sitä, että työntekijä pääsee lievän hengitystieinfektion vuoksi nopeasti lääkärille. Terveydenhuollon näkökulmasta tällainen resurssin käyttö voi näyttää vaikeasti perusteltavalta.
Siksi ennen palveluvalikoista, kustannuksista tai sairaanhoidon laajuudesta väittelemistä pitäisi vastata perustavampaan kysymykseen: mitä työterveyshuollolta oikeastaan haluamme?
Tavoitteeksi työ- ja toimintakyky
Oma vastaukseni on työ- ja toimintakyky, myös yhteiskunnan näkökulmasta.
Työkyky ei ole sama asia kuin terveys. Työterveyslaitos kuvaa sitä kokonaisuutena, jossa työntekijän voimavarat kohtaavat työn vaatimukset. Työkyvyn tukemiseen kuuluvat myös työpaikan toimintamallit ja johtaminen.
Tässä on työterveyshuollon erityisyys: missään muualla terveydenhuollossa ihmisen terveyttä ei tarkastella yhtä systemaattisesti suhteessa työhön, työympäristöön ja työyhteisöön. Työterveyshuolto on myös työnantajan tuki työkykyriskien tunnistamisessa ja hallinnassa.
Jos työkyky määritellään yhteiseksi tavoitteeksi, sairaanhoidostakin voidaan keskustella ilman ideologista kyllä–ei-asetelmaa. Kysymys kuuluu silloin: millainen sairaanhoito tukee työkykyä vaikuttavasti ja resurssiviisaasti?
Yhtenäistetään ja rajataan, ei tasapäistetä
Kannatan työterveyshuollon nykyistä yhtenäisempiä pelisääntöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita samanlaista palvelukokonaisuutta kaikille.
Työkyky muodostuu suhteessa työn vaatimuksiin, joten myös työkykyriskit eroavat työstä toiseen. Fyysisesti kuormittavan työn tarpeet ovat erilaisia kuin asiantuntijatyössä.
Yhtenäistämisen kohteena pitäisi olla palvelujen muodostamisen logiikka, ei työntekijän palveluvalikko. Palvelujen pitäisi perustua työn vaatimuksiin, terveysvaaroihin, työkykyriskeihin ja vaikuttavuuteen.
Samalla pitää määritellä, mihin työterveyshuolto päättyy. Mielestäni sairaanhoidon tulisi pysyä perusterveydenhuollon tasoisena. Jos työnantaja haluaa tarjota lisäksi esimerkiksi laajoja erikoissairaanhoidon palveluja, se on mahdollista henkilöstöetuna. Kaikkea työnantajan maksamaa terveydenhuoltoa ei tarvitse kutsua työterveyshuolloksi.
Työnantaja tuntee työnsä, henkilöstönsä ja liiketoimintansa. Työterveyshuolto tuo yhteistyöhön asiantuntemuksen terveys- ja työkykyriskeistä sekä niihin vaikuttavista keinoista. Siksi työterveyshuollon asiantuntijuuteen kuuluu myös kyky sanoa työnantajalle: tätä sinun ei kannata ostaa.
Maksajalla on oikeus odottaa arvoa
Työterveyshuoltoa rahoittavat työnantajat ja työntekijät, joten heillä on oikeus odottaa järjestelmältä arvoa. Työnantajalle sitä ovat esimerkiksi työkykyinen henkilöstö, työn sujuvuus ja tuottavuus. Työntekijälle terveys, toimintakyky ja mahdollisuus jatkaa työssä.
Työterveyshuoltoon käytetty euro ei silti automaattisesti ole vaikuttava investointi. Mutta työterveyshuollosta poistettu euro ei myöskään automaattisesti ole säästö. Jos seurauksena on enemmän sairauspoissaoloja, viivästynyttä hoitoa tai kuntoutusta, julkisten terveyspalvelujen käyttöä tai työkyvyttömyyttä, kustannus on saattanut vain siirtyä.
Siksi toivon, että kokeiluja, joissa työterveyshuollon sairaanhoitoa vähennetään merkittävästi, seurataan huolellisesti ja riittävän pitkään. Pienempi työterveyslasku ei vielä kerro, mitä tapahtui työkyvylle, sairauspoissaoloille, muiden palvelujen käytölle, henkilöstökokemukselle tai tuottavuudelle.
Säästäminen on vaikuttavuutta vasta silloin, kun koko järjestelmä pärjää vähemmällä eikä vain yksi budjetti pienene.
Samalla rahoitus ohjaa väistämättä sitä, kenen tarpeita järjestelmä kuuntelee. Jos työterveyshuollolta halutaan nykyistä vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta, joudumme joskus kysymään myös vaikeamman kysymyksen: ovatko rahoituksen, ohjauksen ja yhteisen työkykytavoitteen suhteet nykyisellään oikeat?
Kysymys on vaikea. Juuri siksi se kannattaa esittää.
Henni Hyytiä-Ilmonen
Työterveyshuollon erikoislääkäri